Näin viikonloppuna lapsuuteni idolin ihan livenä. Kokemus oli yllättävän iso, olen yhä ihan jotenkin tohkeissani. Kun olin teini, mulla oli kaikki hänen kasettinsa. Ja huoneeni seinät tapetoin Suosikin julisteilla, joissa idolini kera ihanan valkohampaisen hymyn ja laineilevan tukkansa poseerasi. No, kai mun on nimikin pakko paljastaa, vaikka vähän nolottaa. Idolini on Jason Donovan.
Tämä blogimerkintäni voit myös kuunnella RadioAallon podcastina.
Teininä joskus 80-luvun lopulla halusin näyttää Jason Donovanilta. Mulla oli ihan samanlainen patatukka ja otin vaaleita raitojakin. Samanlaisia farkkuja en koskaan löytänyt Joensuun Seppälästä tai Kekäleestä, vaikka niitä ravasinkin sovittelemassa. Totta kai tykkäsin myös Jasonin tyttökaverista Kylie Minoguesta, mutta Jasoniin pystyin samaistumaan. Nykyisin Kyliestä voi ihan ylpeydellä tykätä julkisestikin, sillä hän on tehnyt ison uran. Mutta meitä Jason-faneja on hyvin hyvin vähän.
Kun nyt perjantaina illalla katselin Jasonia livenä lavalla Lontoossa aivan upean Priscilla-musikaalin päätähtenä, minussa heräsi kaipuu ja pieni häpeäkin. Olin hylännyt Jasonini vuosikymmeniksi, unohtanut kasetit pölyttymään kaappeihin ja vähän naureskellut itselleni. Siinä se Jason nyt lopulta olikin edessäni: elävänä ja todella taitavana. Hän on käynyt pohjalla, mutta nyt elämä on taas kuosissa. Jasonilla on kriitikoiden ylistämä ura WestEndissä ja kotona vaimo kera lasten. Jason on täydellinen mies.
Ehkä kultaiseen nuoruuteen palaamisessa on jotain todella 34-vuotiasta. Minun ei enää tarvitse selitellä mieltymyksiäni – mua ei haittaa, jos jonkun mielestä on tosi noloa tykätä Jasonista. Minun ei enää tarvitse kokeilla kaikkea koska kaikkea pitää nyt ainakin kokeilla – minä en vaan halua kokeilla uusia harrastuksia tai läskisoossia ja se on ihan ookoo. Teininä piti tykätä kaikesta ja yrittää olla kuin muut. Nyt minun ei tarvitse miellyttää ja se on ihanaa – aikuisuus kannattaa.
Olen päättänyt, että en enää yhtään häpeile Jasonin fanitustani ja lisäsin Jasonin jopa julkiseksi Myspace-kaverikseni. Lapsuuden idolin löytämisestä tuli ainakin minulle hyvä mieli ja suosittelen kokemusta sinullekin. Kokeilepa vaikka googlettaa Sabrina (Katso video!), Glenn Medeiros tai Rick Astley. Kaikki ovat tehneet uraa vaihtelevalla menestyksellä myöhemminkin ja heidän tarinansa inspiroivat. Omien idoliensa kautta voi jälleen tuntea itsensä vähän teinimmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti